Tamperelainen Carita Viitala kävi joitakin vuosia sitten vanhempiensa kanssa seurakunnassa. Äiti usein puhui hänelle uskonasioista ja Carita antoi äidin puhella, koska se tuntui olevan äidille niin tärkeä asia. Keskustelujen myötä uskonsiemen oli kylvetty ja Carita kertoo tulleensa vähän niin kuin ”hiipimällä uskoon”.
Eräänä päivänä hänen ystävänsä kysyi: ”Oletko tullut uskoon vai mitä on tapahtunut?” Tuolloin Carita itsekin pohti, että näinhän tässä on taitanut käydä. ”En mene kieltämäänkään”, hän vastasi.
Pian tuon tapahtuman jälkeen häntä pyydettiin mukaan seurakunnan Alfa-kurssille, hän liittyi seurakunnan jäseneksi ja kastetilaisuuskin oli heti kahden viikon päästä. Kastetilaisuuden jälkeen seurakunnassa oli jonkun toisen henkilön kunniaksi järjestetyt juhlat ja pöytä oli koreana herkuista. Carita koki, että juhlat olivat myös häntä varten.
Seurakuntaan liittyessään häneltä kysyttiin, onko jotain palvelutehtävää, minkä hän kokee omakseen, ja Carita muistelee tuolloin vastanneensa, että vammaistyöhön liittyvä toiminta olisi lähellä sydäntä. ”Seurakunnassa pitäisi vaan päästä käymään useammin, se on minun koti”, toteaa Carita.
”Diagnoosien kanssa olen oppinut elämään”
Caritan oman elämän fyysiset haasteet rajoittavat toisinaan myös seurakunnassa käymistä, liikkumiseen ja tulkkaamiseen hän mielellään käyttää avustajan apua. Caritalla on lievä CP-vamma, kuulovamma ja näkövamma. Hälyssä ja kohinassa kuuleminen on vaikeampaa, näkökyky hänellä on parin metrin päähän. Pikkukiikarien avulla Carita kykenee näkemään esimerkiksi lavalle paremmin. Caritalla on myös astma ja äänihuulten halvaus, jotka vaikeuttavat puhumista.
Caritan vammat johtuvat ennenaikaisesta syntymästä, hän syntyi keskosena viikolla 28. Kahden vuorokauden ikäisenä vauvana hänellä tuli sydänpysähdys, jolloin hänelle laitettiin hengitysputki. Putki oli liian paksua pienen vauvan kurkkuun, joka aiheutti äänihuulten vaurion. Nyt aikuisiällä Caritalle laitettiin botox-pistokset kaulaan ja tästä oli apua äänihuulten toimintaan.
Tutuilla reiteillä Carita kykenee itsenäisesti kulkemaan. ”Bussipysäkillä on kyllä vaikea tietää, onko tiellä tulossa rekka, kuorma-auto vai bussi. Kun lopulta erottaa bussin, haasteeksi tulee bussin numeron näkeminen”, kertoo Carita. Numeron tarkentamiseen Carita käyttää kiikareita.
”Kävelylenkillä on vaikea nähdä vastaantulijan vierellä olevaa tummaa möykkyä, onko se koira vai kauppakassi.
Koira harrastaa kaveritoimintaa
Carita on aikuisiällä aina omistanut koiran. Tällä hetkellä hänellä on tiibetinspanieli Sasu, jonka kanssa he kuuluvat Kennelliiton kaveritoimintaan. Carita on toiminut koiraohjaajana, sekä saanut vastuita koirien soveltuvuusarvioijana ja vierailukohteiden yhdyshenkilönä. Kaverikoirat tekevät vierailuja muun muassa vammaisten ja vanhusten asumisyksiköihin sekä erilaisiin lastentapahtumiin.
”Tää on mun juttu”
Carita oli vuosi sitten vierailemassa vanhempiensa luona, kun äiti näytti Suomen Viikkolehdestä juttua vasta perustetusta ViaDian vammaistyöalasta. Carita ilahtui asiasta ja totesi: ”Hyvänen aika, hyvä että joku on huomannut tällaisen vammaistyön merkityksen. Tää on niin mun juttu, nyt lähtee sähköpostia”.
Heti ensimmäisestä kokoontumisesta lähtien Carita on ollut aktiivisesti mukana vammaistyöalan työryhmän tapaamisissa ja viimeksi Vertaispäivässä Tampereella. Carita haaveilee erityistarpeisille suunnatusta pienryhmästä, jossa voisi tavata toisia, saada ystäviä sekä vertaistukea. Heikon näkökyvyn vuoksi Carita ei kykene jumalanpalveluksessa ”bongaamaan” yleisöstä mahdollisia henkilöitä, joiden kanssa voisi mennä juttelemaan, vaan hän tarvitsisi siihen näkevämmät silmät avuksi.
Fyysisistä haasteista huolimatta Carita on elämäniloinen ja aktiivinen koiria harrastava taiteellinen nainen. Taiteellisuudesta kertovat kaksi olohuoneen seinällä olevaa koirataulua, joista toisen hän on maalannut ja toisen tehnyt langoista ja kankaista, jolloin taulua voi myös tunnustella. Moniin kilpailuihin osallistumisesta kertovat lukuisat koirakilpailujen palkintoruusukkeet koirataulujen rinnalla.
Teksti: Pia Korhonen
Juttu on ilmestynyt Suomen Viikkolehdessä 2.7.2019.
